Ahh, vihdoinkin lucid-uni! Viime yönä unessani kävelin tuntemattomalla hiekkarannalla, jossain kaupungissa. Se paikka tuntui Italialta ja Kroatialta yhtäaikaa, tai ylipäätään Välimeren joltain kohteelta, mutta kun unessa kerta oltiin niin taisi olla elementtejä vähän useammastakin paikasta. Unessa autotie ja hiekkaranta olivat aivan vierekkäin, ja autot ja laivat liikkuivat sekä autotiellä että vedessä. Hmm. Tässä taisikin olla merkki siitä, että tämä taitaa olla unta. Rupesin katselemaan ja tunnustelemaan hiekassa lepääviä kiviä, samalla epäillen ympäristöni todellisuutta. Kivet kuitenkin tuntuivat ihan aidoilta kiviltä. Tiesin odottavani kyytiä mereltä, hassua kyllä, odotin mereltä tulevaa autoa.
Siirryin paikalle, josta auton tuli minut noutaa ja vanha ylä- ja ala-asteystäväni tuli vastaan, hieman piirroshahmon näköisenä karrikoituna olentona. Hän hymyili ja halasin häntä, ja totesin unessa olon olevan mukavaa, kun tapahtumien kulkua voi hallita.
Ilmeisesti ystäväni oli myös tarkoitus tulla kyytiin. En astunut tähän autoon ollenkaan, onneksi. Jostakin kumman syystä koen, että autot on tehty kulkemaan maalla, enkä luottaisi edes unessa vedessä liikkuvan auton turvallisuuteen.
Päätin oman uneni herrana ruveta taas ihailemaan rannan sileitä kiviä, ja etsin seasta niitä kauneimpia, ikään kuin voisin ottaa ne unesta valvetilaan mukaan. On hankala kuvata sitä vapauden ja riemun tunnetta, kun ymmärtää olevansa kaikkivoipa. Jos puhelin ei olisi soinut tämän kivien ihailun jälkeen, olisin varmaankin seuraavaksi ruvennut lentämään. Se onkin lempipuuhaani unimaailmassa. Yleensä se vain loppuu lyhyeen, kun tajuan, että ei helvetti, tää on unta. Tuosta unimeren hiekkarannalta olisi helposti voinut ponnahtaa taivaalle, kun vain olisi ehtinyt. Pentele, että harmittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti